Jos tästä taloprojekti tulee, ainakin blogin aion perustaa

Ei ollut vielä kypsiä puolukoita. Ei sillä, ei me mitään marjastajia olla koskaan oltukaan.

Ollaan kolmikymppinen pariskunta, haaveena kai aina ollut talon rakentaminen. Ei siksi, että pitäisi saada paljon tilaa ympärilleen. Ollaan viihdytty rivarin pätkässä hyvin ja sen verran kaupunkilaisia ollaan, että Seinäjoen kaupungilta saatu 1000 neliön tontti tuntuu jopa vähän liian isolta ja viiden kilometrin etäisyys keskustaan on maksimi. Etelä-Pohjanmaalla tämän ääneen sanominen on tietenkin vähintään ihmetystä herättävää.

Miksi me sitten rakennetaan tuohon puolukkamättäälle? Toivon, että osaan vastata tähän kysymykseen parin vuoden päästä tarkemmin. Tässä vaiheessa täytyy vain todeta, että jostain syystä se oman kodin suunnitteleminen ja rakentaminen on aina ollut yhteinen unelma. Vuosia se oli huvittava ajatusleikki ja pikkuhiljaa konditionaalista on tultu tähän tontin reunaan.

Keväällä 2017 selasin joka toinen päivä talokirjoja ja joka toinen päivä vakuutin miehelle, että vaikka saatais unelmatontti, en kyllä todellakaan olis niin hullu, että mitään alkaisin rakentamaan. Kaupungin tonttia haettiin ja tonttiarvontatilaisuuteenkin menin vielä sillä ajatuksella, että voihan siitä tontista sitten luopua. Vasta kun arpaonni toi toisen varasijan, tajusin, että olisin mä kai halunnutkin sen tontin. Kevään ja kesän aikana ehdittiin kulkea asuntonäytöissä ja yhdestä erillistalosta jo allekirjoitettiinkin alustavat varauspaperit. Seuraavalla viikolla tuli kaupungilta sähköpostia, että meillä ehkä oliskin teille tontti. Ette usko, miten vihainen olin. Pitikö nyt just ilmoittaa, kun oltiin saatu päätettyä jotain! Kaupungin rattaat pyöri onneksi sen verran hitaasti, että se oli syyskuu ennen kuin saatiin lopullinen varausvahvistus tontista. Siihen mennessä oli listattu taas pari plusmiinus-listaa ja mä olin päättänyt, että jos tästä taloprojekti tulee, ainakin blogin aion perustaa.

Tämä blogi on mun paikka jäsennellä ajatuksiani ja meidän paikka dokumentoida sitä, mistä on tultu ja mihin päädytty. Mies on osannut suhtautua tähän projektiin mua rauhallisemmin ja varmemmin koko ajan.Hänessä on insinöörin, omakotitaloasujan ja hortonomin vikaa sen verran, että tämä projekti saattaa päättyä hyvin. 🙂 Mä olen keskittynyt tähän saakka lähinnä miettimään mikä kaikki voi mennä pieleen. Mies, pari omakotitaloa rakentaneet vanhempani, ystävät ja työkaverit ovat kuulleet ihan tarpeeksi pohdintojani siitä, mitä jos joku raksalla kökässä (muulle Suomelle: talkoissa) oleva murtaa jalkansa, maailmantalous romahtaa, talotoimittajan kanssa päädytään kuluttajariitalautakuntaan tai oma pinna palaa. Myönnän, että olen tottunut liikunnanopen työssäni pitelemään lankoja käsissäni ja se vähän tihkaisee, että tässä projektissa ne on heti alkumetreillä annettava muille. Onneksi se langoista luopuminen tässä tapauksessa vain lisää mahdollisuutta onnistua.

Tottakai mäkin oon tästä projektista fiiliksissä. Viihdytään töissä, lenkkipolulla ja salilla hyvin, mutta sen vastapainoksi ollaan koti-ihmisiä. Vaikka mulla arkena on eteisessä viis laukkua purkamatta, tykkään siivoilla, järjestää ja sisustaa. Mun sielu lepää vaaleassa, avarassa ja minimalistisessa sisustuksessa, jossa on ripaus puuta ja viherkasveja tuomassa lämpöä ja graafisia muotoja tuomassa särmää. Sitä kohti mennään.